Herrani

Olen tullut lähellesi ja luottanut Sinuun
ainakin tahdollani,
vaikken tunteillani olisi aina pystynytkään.
Silloinkin, mitä hulluimmissa tilanteissa
ihmissilmin katsottuna katastrofin keskeltä

kyynelsilmin, väsyneenä, yksin ja pala kurkussa.

Silloinkin kun on joutunut kokemaan pitkään

ettei vastausta tule, kuin turhaan

olisin uskonut Sinuun ja apuusi.

Ja kun vielä tuntui, että muutkin ajattelisivat,

ettei suhteeni Jumalaan ole oikea ollutkaan.

Ilonikin olen tuonut Sinulle

kuin pieni lapsi ikään

lapsellisen mielissäni, toivoa täynnä...

Sitä murskaavammilta tuntuivat

uudet pettymykset taas.

Eikö mikään koskaan muutukaan?

uskonko turhaan apuusi..

Silloinkin tulin luoksesi

toin tuskani, itkuiset ja vihaisetkin kasvoni

epäonnistuneen ja särkyneen elämäni.

Minne muuallekkaan menisin

sillä minä tiesin, vaikken aina voinut sitä tuntea

ettei ole muuta paikkaa minne mennä.

Vähitellen ajatukset muuttuivat

enää ei ollut väliä

muulla kuin Sinulla.

Itkinpä minä tai nauroin

että Sinä olit kanssani.

Kukaan tai mikään ei voi enää

viedä minulta mitään

sillä Sinä olet se, mitä minulla on.

Ja minä olen Sinun.