Jotain salaista...

Jälleen ihana, aurinkoinen ja tuulinen pyhäpäivä. Rakastan tuulta. Muistiini on jäänyt monia tuulisia päiviä, jotka ovat olleet jollain tavalla erityisen ihania. Lapsuuden tuulinen päivä Yyterin hiekkarannalla. Tuulinen, pimeä ja lämmin syysilta; minä, lenkkitossut ja teini-ikä. Tuulinen vapunpäivä Suomenlinnassa nykyisen mieheni kanssa ja sormukset kiiltelivät... Tuulinen toukokuinen päivä vauvelin kanssa ulkona kukkia istutellen; kädet mustassa ihanassa mullassa, pikkuinen ihmeissään kaikesta. Tuulessa on jotain salaista ja sanomatoman kiehtovaa, joskus kipeääkin.
Tänään on myös Äitini syntymäpäivä. Äitini on jo Taivaan kodissa. Siellä, missä kaikki kipu on poissa. Erään tuulisen päivän iltana monta vuotta sitten kirjoitin runon. Vaikka se on pikkuisen syksyinen julkaisen se tänään; Äitini muistolle.


Ajoin fillarilla kovassa syystuulessa
järven rantaan.
Vielä oli kesän lämpöä,
mutta järvi lauloi syksyn tulleen.
Suuret ja vanhat puut
kertoivat Jumalan voimasta
ja tuuli puhalsi minun lävitseni.
Minä join Jumalan tuulta
ja se laittoi minut itkemään.
Olisin tahtonut lentää tuulen mukana,
mutta siinä minä seisoin fillarini kanssa
sydän melkein Taivaassa.
Miksi minä itkin kauneutta ja Jumalan hyvyyttä?
Miksi on Jumalan luonto niin kuin satumaailma?
En olisi halunnut enää palata kerrostaloon
ja autojen maailmaan.
Siihen olisin kaivautunut.
Kasvattanut juuret ja humissut Jumalan tuulessa.
Miksi minä itkin,
vaikka se tuntui niin hyvältä kuin
Jumala olisi villisti halannut?
Miksi aina tuntuu, ettei mikään Jumalan ilo
mahdu minuun, vaan satuttaa?
Miksi tunnen kuin olisin väärässä paikassa?
Tuntuu kuin saisi nuuhkia leipää
ja nälkä vain yltyy.
Kauneuden nälkä.
Jumalan kauneuden.
Puhtauden,
pyhyyden ja
totuuden nälkä.
On Taivas.
Minun on odotettava.
Tuuli rakastaa minua.
Jumalan tuuli.